Kirjailija, jonka nimi on jäänyt minulta unohduksen varjoon, kertoi aikoinaan aloittavansa kirjoitusprosessinsa keksimällä teokselleen tyylikkään nimen. Se antaisi tulevalle kirjalle selkärangan jonka ympärille juonikuvion ja henkilöhahmot voisi kietoa, teeman jonka avulla tapahtumia voisi vyöryttää eteenpäin.
Aivan noin kauniina ei valinnanvapautta voida toteuttaa hankemaailmassa. Esiselvitykset, kartoitukset ja tarveharkinnat vievät työtunteja, päiviä ja viikkoja ennen kuin hankesuunnitelma kursitaan kokoon, kasaan ja virallisia vahvistuksia hakemaan. Viikkojen työ etukäteen hämärtää sitä mitä ollaan tekemässä tarkentamalla tavoitteita ja skaalaamalla hankekenttää optimaaliseksi. ”Laitilan tila kuntoon, osa II – Lämpöaallon paluu” kääntyy työn ohessa ”Rehusiilojen tuottavuuden optimoimiseksi uuden kuivausjärjestelmän avulla” ja ”Taimenia Rovaniemelle” muotoon ”Suomenlahden jokisuiston virtavesien kunnostushanke eteläisessä Hämeessä ja itäisellä Pohjanmaalla kutupaikkojen soraittamisella”.
Mielikuvituksellisemmat nimet ja hyvät otsikot eivät valitettavasti kerro projektin ulkopuoliselle paljoakaan. Mansikki, ei avaudu silmille ihastuttavana kokoperheen tapahtumana, jossa pääsee tutustumaan luonnonkiertokulkuun ja kulutuksen vaikutuksiin poniratsastuksen yhteydessä. Mielessä on vain pellolla tulijaa odottava märehtijä. Vuosien saatossa Mansikki on kuitenkin vakiintunut käyttöön ja nykyään Jokioisissa tiedetään odottaa vesikielellä Mansikin kypsymistä kesällä.
Vuosittaisten teemojen osuus hankenimissä puolestaan nakertaa hankkeen omaleimaisuutta. Kymmenien Lasten ja nuorten Suomi 100 –projektien listaa tutkaillessa alkaa miettimään kannattaako mihinkään niistä tutustua. Yhteen tapahtumaan olen osallistunut, jossa nuo kuluvan vuoden neljä teemasanaa esiintyivät ja olihan se sen arvoista. Useiden kymmenien ihmisten into ja työpanos näkyivät kaikessa, kyse ei ollut vain taas yhdestä hankkeesta vaan juuri siitä hankkeesta, siitä tapahtumasta ja hetkestä.
Projektien nimeämisestä olen kerran ollut itse vastuussa, vaikkakin olen joutunut sopeuttamaan valinnan yhteispäätökseksi arvoisan hallitukseni kanssa. Projektin nimeäminen paljastui 11 kuukautta kestäneeksi operaatioksi, jonka aikana ensimmäisen keskustelun aikana annettu työnimi on käytössä edelleen niissä kolkissa maailmaa, jotka projektiin tutustuivat ennen sen lanseeraamista laajemmalle yleisölle.
Mietimme pitkään sopivaa projektinimeä, sen tulisi olla omaleimainen, omaperäinen ja ainutlaatuinen. Suusta kevyesti ja luontevasti rullaava, sellainen jota voisi toistella päivästä toiseen kyllästymättä. Kuvaava ja samalla eteerisen runollinen. Vaikka haltiakielen rakenne on lainattu Kalevalasta, ei sen ääntämisasu kuulosta hämäläisittäin lausuttuna niin eteeriseltä ja kauniilta kuin voisi toivoa.
Ohjasimme tiedusteluja ohjausryhmällemme, kyselimme aiempien projektien nimiä. Löytyi Ottoa ja Aukustia, Tapania ja Eeverttiä. Kävimme läpi itsellemme tärkeitä henkilöitä sekä merkkihenkilöitä, esikuvallisia hahmoja James T. Kirkistä Ashley J. Williamsiin löytämättä mitään luontevaa ja tarpeeksi pehmeää.
Ensimmäinen ilta pohdinnoissa oli johtanut keskustelun eeppisiin lisänimiin, suorastaan profetialisiin julistuksiin. Tuntui sille, että projektimme vaati juhlallisen ja mahtipontisen nimen. Olisihan se kuitenkin ensimmäinen Hämeenlinnassa yli kolmeenkymmeneen vuoteen suvussamme. Mahtipontisuus kuitenkin vaikutti ennemmin kiroukselle, kuten Khal Drogon jälkikasvun kohdalla oli esimerkiksi käynyt puhumattakaan oikean maailman liikanimen saaneista henkilöistä.
Emme halunneet nimetä projektiamme millään nololla ja yliampuvalla nimellä joka olisi suoraan sarjakuvista, fantasiakirjallisuudesta tai Philip K. Dickin tarinoista. Päätimme, yhteistuumin, että pyrimme pitämään jonkinlaisen tolkun nimen suunnittelussa, ettei projektistamme, lapsestamme, tulisi mitään Thor Kuolemanvasaraa nyt ainakaan.
Kuukaudet kuluivat ja raskaus eteni.
Ennen kuin mitään alkoi näkyä ulospäin, oli aika kertoa yhteistyöhankkeemme saaneen aikaan uuden projektin. Tilannepäivitykset projektin etenemisestä toimitettiin ohjausryhmälle, joka koostui isovanhemmista, isoisovanhemmista, sisaruksista ja tulevista kummeista. Melko pian aloimme puhutella paremman nimen puutteessa vielä syntymätöntä poikaamme Thor Kuolemanvasaraksi. Antaessamme osa-aikakatsauksia Projekti Thorin etenemisestä nimi tarttui myös sidosryhmien käyttöön yhtä vaivihkaa kuin se oli tarttunut omaan korvaankin. Nimi taipui sidosryhmästä riippuen Torstiksi, pikku Vasaraksi, Ra:ksi ja mutkien kautta jopa Heiskaseksi.
Poika syntyi ja projektin valmistumisesta tiedotettiin. Meitä onniteltiin Vasaran johdosta, kummilapsemme tulivat tervehtimään Ra-serkkuaan, isoisä otti Heiskasen syliinsä. Alkoi tuntumaan sille, että olisi aika löytää jonkinlainen nimi uudelle ihmiselle, muutoin lapsestamme tulisi pysyvästi Thor Kuolemanvasara.
Omaleimaisen ja ainutlaatuisen nimen etsintä jatkui kiivaana. Nimen tulisi kuvata poikaa, olla sointuva ja kaunis, merkityksellinen ja syvällinen. Omalaatuisen ja erottuvan nimen valikointi päätyi kuitenkin viime vuoden suosituimpien nimien listan numeroihin 5 ja 9. Ilman sen suurempaa tai syvällisempää merkitystä, ne vain tuntuivat oikealta. Projektin virallinen nimi on tarttunut mukavasti sidosryhmien käyttöön, vaikka vielä toisinaan joku kysyy Vasaran kuulumisia tai lähettää terveisiä Ra-serkulle sen suurempia ajattelematta. Kuten sanotaan, rakkaalla projektilla on monta nimeä.
Projektin nimeämisen vaikeudesta kirjoitti Linnaseutu ry:n hankeassistentti Ottopekka Wiik. Kuvassa näkyvä jalka kuuluu projektin lopputulokselle, Väinö Valtterille, jota Valtteriksi nyt kutsutaan.
Maaseuturahoituksen viestintäkanava Hämeessä
