Istuin muinoin koulutuksessa, jossa vetäjä tiedusteli kaikilta osallistujilta mieleen painunutta elokuvaa menneiden vuosien varrelta. Ajatukset harhailivat sitten lapsuusvuosien filmatisoinneissa Tappajahaista Tähtien sotaan… joista jälkimmäisen olisin kyllä ihan hyvin voinut myös valita tämän blogin aiheeksi. Mutta loogisinta on pysytellä maaseututeemassa, ja näin tehdään.
Oma haaveeni on, että joskus vielä aion ruveta elelemään maalaisiksi.
Vähän kalastella, syödä terveellistä maalaisruokaa. Ottaa nokoset laiturin nokassa, käyskennellä heinänkorsi suussa pitkin pellonpientareita. Savusaunoa joka ilta… ja ennen kaikkea nauttia hiljaisuudesta ja rauhasta.
Paluu juurille, tässä tapauksessa haaveideni juurille, täytyy tapahtua perinteiseen tapaan: Mikä sen ihanampi tapa muuttaa maalle kuin istua kuorma-auton avolavalla ja tuntea ne ihanat raikkaat maalaistuoksut maisemien vaihtuessa pelloiksi ja lehmilaitumiksi. Pysähtyä tovi kyläkaupan luona, toinen vaikka maalaispankin kupeessa.
Lomakartanoa en havittele, mutta ehkä jokin pieni kartanon renkitupa olisi meille aivan passeli. Tuvan nurkan valtaama uuni antaisi lämpöä ja pankollaan tarjoaisi ainakin talvisaikaan unelmapaikan vaikka päivänokosille – ehkä kissoille kuitenkin. Eikä haittaa vaikka talossa ei olisikaan asuttu vuosiin. Plussaa toki olisi, jos vanhat kalusteet olisivat sentään jääneet sijoilleen. Autiotilojahan löytyy niin monien pitäjien teiden varsilta ja me voisimme ehkä yhden pelastaa. Emme kuitenkaan kasvattaisi karjaa emmekä sitä viljelisi, mutta omaa olisi joka ainoa hirsi ja heinänkorsi.
Aamukahvit voisi nauttia jo hieman patinoituneelta puutarhapöydältä omenapuun katveessa. Herätyskellona, sen kukonlaulun jälkeen, toimisi varmasti parhaiten sängyn päälle viritelty vesipullo, joka auringon säteiden sarastaessa akkunasta kääntyisi alassuin. Lounasaikaan taas nostettaisiin pata pöytään ja emmeet löytyisivät tietysti oman kylän tuottajilta.
Voisi ylpeydellä sanoa, että tämä se on meikäläisen kotikylä.
Ehkä ajan saatossa innostuisimme jotakin toimintaa vähän kehittelemään. Voisi vaikka osallistua huvitoimikunnankin kokouksiin. Ohjelmalliset kyläjuhlat toki olisi saatava. Runonlausuntaa, laulua, tanssia ja soittoakin. Kanttiinista kuumaa kahvia lettipullan kera. (Vielä) nykyisen kotini keittiön nurkassa sijaansa pitävän kulmakaappimuseon esineistöä voisi laajentaa vaikka oikein kunnon kotimuseoksi, johon kyläläiset voisivat juhlahumussa tutustua.
Ja olisi meillä varmasti myös elämyksiä tarjota. Ei ehkä lannanluontia maksusta, mutta vaikka joitain muita pihahommia – niittämistä tai halonhakkuuta, kasvimaan kääntöäkin. Ja eläinrakkaana täytyy myös muistaa todeta, ettei maalaistalo ole talo eikä mikään ilman eläimiä. Ainakin se kunnon pässi pitäisi saada, eihän sitä muuten kehtaa vieraitakaan kutsua.
Mutta ennenkaikkea, minulle tärkeintä on maaseudun rauha: Uuno Turhapurokin muutti maalle.
P.S. Ja kun vauhtiin päästiin, voinen kertoa myös toisen ”heikkouteni”: Yksi legendaarisimmista Commodore 64:n peleistä tehtiin nimenomaan tästä filmatisoinnista. Oli se vaan hyvä!
Blogiin kirjoitti tällä kertaa ”vanhaan hurahtanut”, maalaisromantiikankin nälkäinen Linnaseutu ry:n kyläkoordinaattori Johanna Henttinen.