Ei ole kerta eikä ensimmäinen, kun kuulee puhuttavan nykypäivän nuorista täysin tietämättöminä siitä miten vanhaan hyvään aikaan elettiin. Saati kuinka vähällä tai erilaisin välinein ennen tultiin toimeen. Tuskin kukaan väittää, etteikö meistä kullekin olisi aikamoinen haaste selviytyä vaikkapa sadan vuoden takaisesta elämänmenosta jos aikakone meidät tuohon historianhetkeen kuljettaisi.
Mutta tietämys siitä miten entisaikaan elettiin, miten elanto hankittiin, mitkä arkiset esineet kuuluivat kunkin perheen kalustukseen ja miten puuautot olivat pop pelikoneiden sijaan – on ainakin maaseudun koulujen oppilailla edelleen hallussa.
Vanhaa ja rapistunutta rakennusta ei kauhistella. Se on äärimmäisen kiinnostava kaikkine kauniine potteineen ja työkaluineen, joiden nimet ja käyttötarkoituskin osataan hyvin arvata. Kaikki ne äänet – lankkulattioiden kopina, vanhojen saranoiden narina, nurkissa vinkuva tuuli – ovat omiaan tuomaan oikeanlaista tunnelmaa ja herättämään kysymyksen, jopa arvostuksen poikasen.
”Kuinka täällä voitiinkaan entisaikaan elää ja asua.”
Öljylampun valossa iltapuhteinaan puulelua puukolla veistelevä pikkupoika ei tarvinnut sähköä – iltapalalle tuvan pirttipöydän äärelle kerääntynyt perhe ei tarvinnut sosiaalista mediaa keskustellakseen keskenään. Torpan lämmönlähde ei tarvinnut kaukosäädintä käynnistyäkseen eikä portin pientareella nojaava munamankeli kaivannut petroolia kuljettaakseen matkustajansa visiitille naapuriin.
”Elämä taisi olla oikeastaan helpompaa, kun ei tarvinnut niin montaa asiaa huolehtia suoriutuakseen arkipäivän rutiineista. Se on vaan tottumiskysymys eikä niin kallista, kajahtaa yksimielinen ääni nuorten keskuudesta.”
Se, mikä pohdituttaa erityisesti, on meidän tämän päivän arkisen toimintamme ja kaikkien näiden nykyaikaisten koneiden, vempeleiden ja laitteiden asema vaikkapa sadan vuoden päästä.
”Onko meidänkin elämä silloin näyttely ja mihin tämä maailma oikein muuttuukaan? Miksi maailma on viimeisten vuosikymmenten aikana muuttunut enemmän kuin koskaan aikaisemmin?”
Hyvä pointti löytyy myös keventämään syviinkin aatoksiin uppoutuneiden nuorten historiahetkeä.
”Kais te kaikki tiedätte, että entisaikaan ei kaikki ollut mustavalkoista vaikka kaikki elokuvat sellaisia olivatkin?”
Runollisiksikin nuoret yltyvät lopulta saatuaan riittävän määrän historian havinaa harteilleen: Vanhoissa rakennuksissa tuoksuu ruosteinen tuuli.
Tämä tarina on perustuu tositapahtumiin ja kertoo alakoulujen oppilaiden vierailuista kotiseutumuseoihin talven korvalla 2015.
Kirjoittajana Linnaseutu ry:n kyläkoordinaattori Johanna Henttinen