Maaseuturahoituksen viestintäkanava Hämeessä
tie
posstetusivu
etusivukokeilu
konejaksi
previous arrow
next arrow

"Mie voitin!" eli kuinka yhdistystoiminta joutuu sopeutumaan yhteiskunnan muuttuviin rakenteisiin

Ajoin kohti Vojakkalaa pimeää metsätietä, tie oli mutainen ja sade piiskasi ikkunaa. Korkeiden kuusten latvoista ei erottanut missä varjot loppuivat ja musta yötaivas alkoi. Radiossa dramaattinen ääni varoitti Euroopan Unionin tietosuojalainsäädännön muutoksesta, siitä kuinka tämä koskee juuri SINUA. Radio kertoi kuinka sinä ja edustamasi taho voitte olla huomattavassa lakiteknisessä vaarassa. Ääni pehmeni ja tarjosi ratkaisua kertakorvausta vastaan, olihan se kaupallisen radiokanavan maksullinen tiedote.
Pelottavat lakipykälät ulottuivat kuitenkin kotiovelle saakka. Ne vaativat yhdistystoimijoilta reagoimista ja niiden vaatimuksiin vastaamista. Uusien säännösten lähtökohtainen pyrkimys oli turvata kuluttajia ylikansallisten yritysten tietojen keräämiseltä, mutta ne vaativat meiltä kaikilta omien tapojemme ja käytäntöjemme läpinäkyvää kirjaamista. Tiedonhallinnan organisoimista, jota ei välttämättä ylipäätään siihen mennessä ollut olemassa.
Lain muutokset, uudet vaatimukset ja tarkkuutta vaativat toimet olivat suuressa ristiriidassa siihen, kun aloitin yhdistystoiminnan vastuuttomana palkollisena. Muistan kuin eilisen päivän, kun arvoisa johtokuntamme jäsen asteli toimistolle ja ilmoitti laittavansa muistomerkin pystyyn, sen jälkeen kun oli paljastunut, ettei hanke ollut oikeastaan millään lailla tukikelpoinen. Kolmessa tunnissa kaikki oli suunniteltu ja hankittu ilmaiseksi.
Valitettavasti johtokuntamme jäsen oli liian lahjakas seuramies ja saanut myytyä ideansa liian nopeasti. Seuraavana päivänä hänet tavoitti liuta puheluita, joissa soittajat kertoivat omien esimiestensä tai edustamiensa tahojen torpanneen lahjoitukset heidän vietyään asiaa eteenpäin kukin tahoillaan.
Kaikesta huolimatta, esimerkkitapauksemme sai uskomaan, että kaikki oli mahdollista ja tehtävissä. Vaikka vain päivän ajan olivat kaikki olleet valmiit tekemään osansa pyyteettä ja auliisti. Hetken aikaa oli samanlainen voittajaolo kuin kummipojallani, joka iloitsi palapelejä kootessaan joka kerta palan sopiessa kohdalleen ”Mie voitin!”
Kummipoikani voittokulku oli ollut mykistävää. Joka kerta korttia pelatessaan, kun hän iski satunnaisen kortin pöytään ”Mie voitin!” kajahti ilmoille. Nuori mies voitti kaikessa mihin ryhtyi, maailma oli avoin ja valloitettavissa. Samalta tuntui minustakin, kun laitoimme tapahtumia pystyyn ja järjestimme vaelluksia historiallisille teille. Jokainen onnistuminen ja yhteistyötahon panostus toi muistutuksen siitä, kuinka voitosta voittoon matkaava pieni Aleksanterimme kaatoi ässällä pakan ”Myö voitettiin!”
Kreikkalaisen valloittajasankarimme seikkailut jatkuivat perusopetuksen piiriin. Nuoressa valloittajassamme tapahtui koulutien myötä suuri muutos. Pikku Aleksanteri kohtasi yhteiskunnan rakenteet ja hierarkkiset järjestelmät opetushallinnon alaisten toimijoiden kautta. Oli sääntöjä, yhteisesti jaettuja käytäntöjä, sosiaalisessa vuorovaikutuksessakin vastavuoroista dynamiikkaa, joka vaati sopeutumista.
Samaan aikaan olin itse alkanut kamppailemaan avustushakemusten ja lakiteknisten vaatimusten kanssa. Tuntui suorastaan oudolle, kuinka paljon uusien käytäntöjen omaksumista jo pelkästään viime vuodet olivat tuoneet yhdistyksemme puitteissa. Katso-tunnisteet ja hyrrät, avustushakemusten liitteiden määrän kasvaminen, museoavustusten hallintasuhteiden uudelleen määrittelyt. Uusia teknisiä yksityiskohtia ja byrokratiaa, jotain johon oli pakko sopeutua ja opetella.
Koulun järjestys toi mukanaan apeamman nuoren miehen. Palapelitkin valmistuivat ilman fanfaareja. Kun korttipelien loppuvaiheissa hän tajusi korttien olleen epäsuosiolliset hän ilmoitti ”Mie hävisin.” Olimme huolissamme, voittajamme oli kadonnut sääntöjen noudattamisen maailmaan. Koulu vaikutti raskaalle, uusien auktoriteettien lisäksi oli omalla luokalla joukko muita voittajia, joiden kanssa oli toimittava samojen diskurssien puitteissa, pelattava samojen annettujen sääntöjen kanssa.
Ajan kuluessa huomasimme energian palaavan hiljalleen poikaan ja sisäisen Aleksanterin keräävään jalkaväkeään. Kun pakka tarjosi epäsuotuisat kortit pelin viime hetkillä ”Mie hävisin” ilmoitusta seurasi ”Pelataan uudestaan.” Kun läheiselle leikkipaikalle oli noussut uusi kiipeilyteline, joka oli suunnattu kyynärän pidemmille koululaisille, sankarimme ei lannistunut, vaan hyökkäsi sen kimppuun. Valloituksesta ei meinannut tulla mitään, kädensijat olivat liian isoja ja niiden välimatka turhan pitkä.
Aika oli menettänyt merkityksensä siinä vaiheessa, kun olimme palelleet alkutalven koleudessa jo puolisen tuntia. Lopulta valloittajamme roikkui vasemman käden sormiensa varassa ja heilautti itseään kaaressa, jotta saisi oikean kätensä telineen päällä olevaan kädensijaan. Ote piti ja alkoi hidas kampeaminen huipulle. Varovasti, kokeillen ja koko ajan uusia etenemismahdollisuuksia etsien.
En iloinnut kummipoikani onnistumisesta, vaan siitä, miten hän onnistui. Nuoresta miehestä oli kasvanut täysin lannistumaton, kuin hän olisi ollut päättäväisyyden purppuraa sykkivä ydin. Samana iltana shakkia pelattiin peli toisensa jälkeen, aina kokeillen jotain uutta. Vaikka tappio olisi jo varmistunut, jokainen peli pelattiin viimeiseen siirtoon. Sama toistui korttien kanssa. Saatoin vain ajatella, ”luoja pojan opettajia auttakoon” ja ”toivottavasti murrosikään mennessä tuosta vähän laiskistuu”.
Metsätiellä, alkutalven pimeydessä, olin etsimässä omia kädensijojani, jotka tuntuivat olevan liian kaukana. Perillä olisi navigointiopastusta tarjoamassa Hämeen Kylien järjestämä tietosuojakoulutus. Hiljalleen paikalle valui joukko yhdistystoimijoita, huomattavan valmiina ja epätietoisina, olihan kyseessä vaikealta vaikuttava ja potentiaalisesti yhdistyksille vaarallinen muutos.
Illan asiantuntijan päästyä ääneen huolet kuitenkin helpottivat, miellyttävän arkisesti kerrottuna lainsäädäntö alkoi hahmottumaan inhimillisenä. Normaalilla toiminnalla ja huolellisuudella viranomaisvaikutukset kuitenkin voitiin välttää ja turvata oma selusta. Kaikkeen riitti logiikka, pari selkeää ohjetta ja yhden paperiarkin täyttäminen, josta yhdistyksen tietosuojakäytännöt käyvät ilmi.
Muuttuvassa ja pelottavassa maailmassa pitänee sopeutua. Turvaa voi hakea ja yhdessä toimimisesta saa varmuutta. Pehmeät sanat ja vakuuttelut tulevat tarpeeseen, antavat voimaa toimia. Samaa päättäväisyyttä, jota kummipoikani esittää, ei keneltäkään voi vaatia. Tiedän, ettei minusta ainakaan olisi siihen, mutta jos jotain olen oppinut niin rakenteita ja sääntöjä ei kannata pelätä.
Niin yhteistoiminnan diskurssit koulussa kuin byrokratia ovat vain reunaehtoja. Niiden sisällä on tilaa ja muotoseikat huomioimalla pärjää hyvin. Aleksanterimme on osoittanut, että sääntöjen kanssa ja ennen kaikkea niiden vierellä on tilaa kasvaa ja totuttaa itseään. Sääntöjenkin puitteissa voi kokeilla mikä ote pitää, venkoilla ja vääntää kunnes pääsee kiipeilytelineen päälle huokaisemaan ”Mennään kotiin. Täällä on kylmä.”
Jutun kirjoittaja on Linnaseutu ry:n hankeassistentti Ottopekka Wiik, muissakin yhdistyksissä työnsarkaa tehnyt kummisetä.
 
 

Kaikki