No, jokainenhan meistä ymmärtää asiat omalla tavallaan. Jos minulta olisi kysytty vaikka reipas parikymmentä vuotta sitten mitä minulle merkitsee työn monipuolisuus, olisi vaihtelua työpäivään tuonut joko painokoneen hajoaminen tai kuumaliimapuikkojen loppuminen kun laatikoita kasattiin. Oli niin tai näin, vaihtelu vaan virkistää ja tehtaan taukotuvan kahvi kyllä maistui aina vähän paremmalta, kun päivärutiini poikkesi jollakin tavalla totutusta – hyvällä tai pahalla.
Entäpä sitten tänä päivänä. Mennyttä vuotta voisin ihan hyvällä omallatunnolla kutsua työuran ihan ykköseksi. Tähän ajan patinoimaan maailmaan vain upposi ja huomasi olevansakin sitten aikaa syvällä. Kun tässä alkuvuodesta näitä pakollisia seurantatietoja hankkeesta kokoilin, sai tuo työn monipuolisuus mieleen ihan uusia ajatuksia. Jos olisin ollut tosi rohkea, olisin saattanut työaikakirjanpidonkin tehdä viime vuodesta vähän uudella tavalla… Niiden työtehtävien osalta siis. Otteita tästä seuraavassa.
Kun viime vuosi oli kääntynyt kohti kevättä, tuli opiskeltua kovasti kuinka kahvia oikeaoppisesti piti vanhan kansan mukaan juoda. Onneksi harjoitteluvaiheessa ei päästy vielä ihan käytännön tasolle saakka, muuten olisi saattanut närästyslääke poikineen olla kovassa huudossa. Piti siis harjoitella hämäläisiä kahvihetkitapoja luennollisen verran. Ja jonkin sortin kondiittoriapulaisenkin virkaa tuli samalla testattua kun piti suunnitella kastettavat pöytään. Ja samassa opeteltua vähän käsikirjoittajankin taitoja rustatessa pientä näytelmäpätkää luennon päätteeksi. Antoihan se mahdollisuuden kirjoittaa itsensä toisen pääosan esittäjäksi. Vanhoissa leningeissä kaatelimme sitten luennon jälkeen toisillemme kahvia ja juorusimme joutavia, vähän kursaillen niin kuin hämäläisten kuuluukin.
Koitti uusi viikko. Kuusikymmenpäisen koululaislauman rymistäessä vieraaksemme kotiseutumuseolle olisi tarhantätiopinnoistakin saattanut olla jotakin apua. Jauhettiin kahvia niin että myllynkivet rutisi ja leikeltiin toppasokeria hampaat irvessä. Kahvinpavut uhkasivat mennä parempiin suihin ohjeista huolimatta ja tapahtuman päätteeksi ihmettelimme, kukahan nämä lukuisat kilot jauhettua kahvia oikeastaan koskaan juo…
Kiitos Hämeenraitin, päästiin ennen kesäkuuhun kääntymistä viettämään hellepäivää Evon maisemiin. Leiripäivän ohjelmassa meidän hankkeemme rastipisteellä arvovaltaiset joukkueet rakentelivat hankkimistamme aineksista aika komeita kaarnalaivoja. Ihan perinteiden mukaisesti ja mukaisiksi tuohipurjeita myöten. Ja saatiinhan me oikein kahteen otteeseen kesän aikana viettää myös lasten perinnepäivää yhdessä keskiaikaväen kanssa. Aiemmin jo tutuksi tulleet työtehtävät mm. kahvin ja sokerin parissa kun menivät jo ihan rutiinilla, piti koittaa välillä käsityöopettajankin toimenkuvaa. Nyt sitten sormivirkattiin. Pötköä syntyi niin pienempien kuin isompienkin kävijöiden rannekoruiksi, kukin tyylillään. Verhotamppejakin lupasi vanhempi väki tällä ohjeella tehdä, joten innostuivat tästä muutkin kuin lapset. Ja me.
Ja pitihän siinä perinnepäivien välissä heittäytyä hortonominkin saappaisiin, kun päämääränä oli valmistella luentoteksti sadan vuoden takaisista puutarhaopeista lapsille ja nuorille. Kaatosadehan meidät sitten lopulta itse luennolla yllätti ja taivasalla kun oltiin, oli taas vähän erilainen työpäivä. Ja uskonpa, ettei enää vanhoin konstein monella riittäisi kärsivällisyys edes pienen viljelmän kyhäämiseen. Ojanpohjilla kun piti jo aamuvarhaisella väijyä lapion kanssa torille meneviä isäntiä hevosineen, jotta kakkarat saatiin nopeasti kerättyä talteen ennen vikkeliä kylän poikia. Niistä kun tehtiin sitten sitä parasta lannoitetta.
Ja kun vähän koittaa vuodenkiertoa tiivistää, siirrytään nyt vaikka kekrinviettoon. Suuhun sopivaksi makustellun luentotekstin tarinoimista edelsi pesti pitopalveluemännän ”essuissa”. Yleisölle kun piti saada taiottuja sadonkorjuujuhlista tuttuja maaseudun makuja maittavaksi toivottuun noutopöytään. Possunpalvia sieltä ja leipäjuustoa täältä, ohrarieskaa ja hilloja… jotakin rullalle ja muita palasiksi. Hyvältähän nuo lopulta maistuivatkin kun lautasille päätyivät ja kivaakin taas oli.
Nalletädiksikin vuoden aikana kasvoin. Syyslomaviikolle kyhättyyn tapahtumaan toivotimme tervetulleiksi yleisön omine nalleineen. Vastaanottokeskuksen virkailijan toimenkuvaan kuuluivat hyvin tarkat kirjanpidolliset työtehtävät kunkin nallen omistajatiedoista ja nallejen erilaisista vaatimuksista – jäiväthän ne meidän harteillemme yökylään. ”Illan hämärtyessä” päästiinkin sitten tositoimiin – kuvaamaan nallet talonpoikaisaskareissa kotiseutumuseolla ja samalla minusta tuli hetkeksi niin lavastaja kuin somistajakin.
Rivejä kun tässä alkaa kertyä, vietetään näin jutun päätteeksi sitten vaikka joulua. Tulinpa heikkona hetkenä luvanneeksi, että jo kauan unelmoimaani vanhanajan kuusijuhlaan voisin vaikka käsikirjoittaa vanhanajan joulunäytelmän, suunnitella tonttupiirileikin koreografian ja säestää vielä yhteislaulutkin juhlan aikana. Eihän siinä muuta… kuin että kun ei ole näytelmäkirjailija, ei tanssiesitysten koreografi ja viime
tapaamisesta pianon koskettimienkin kanssa oli vierähtänyt jo pari vuosikymmentä. Onneksi nykytekniikka mahdollisti tiukan harjoitteluvaiheen – pienen sähköpianon pimputtamisen kuulokkeiden kautta. Muuten olisi saattanut ulkoruokinta uhata.
Näitä omia(kin) vanhoja taitoja oli kieltämättä aika virkistävää herätellä henkiin – niin kuin me vuoden aikana on tavattu tehdä. Ja taas oli päivä erilainen.
P.S. En ollut rohkea. Työaikakirjanpidossa lukee edelleen virallisempia lausahduksia kuluneen vuoden työsarasta. Toisaalta, olisin ehkä saanut aiheutettua maksatusosastolla hymyilevää hämminkiä, jos olisin kertonut yksityiskohtaisemmin elämästäni. Lisätietopyyntöä odotellessa!
Katsauksen vuoden työhön esitteli meille Linnaseutu ry:n kyläkoordinaattori Johanna Henttinen.
Maaseuturahoituksen viestintäkanava Hämeessä
